|
Nöyrät suomalaiset
Suomen kulttuurihierarkia
Suomi lienee siitä erikoinen maa tai tyypillinen pikkuvaltio, että täällä suuri osa eliittiluokkaa on saanut asemansa ja resurssinsa edustamalla jotain ulkopuolista valtaa, käyttämällä hyväkseen ulkopuolisia auktoriteetteja tai esiintymällä vieraiden kulttuurikeskusten vartijana. Jos meissä tänä päivänä on jotain etnisiä tai kansallisia ominaispiirteitä, niin se on kyky toteuttaa viimeisin kansainvälinen kehitys, tieteellistekninen huippuosaaminen, maailmanarkkitehtuuri, ympäristöhygienia, kasvatusneuvolat ja yhdenmukainen ihmiselämän hallinta; modernisaatio, nykyisin globalisaatio.
Suomea ovat hallinneet Tukholman, Pietarin ja Moskovan käskynhaltijat, siinä on lyhyesti Suomen historia, yhdessä lauseessa. Nyt yhteiskunnallinen valta siirtyy vähitellen Brysseliin ja Suomalaisen eliitin vallan lähteet ovat jossain Euroopan Yhdysvaltojen keskuksessa. Suomessa jos missä palkitaan ne, jotka sopeutuvat uuteen ylikansalliseen ympäristöön, uuteen taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen. Ja näyttää siltä, että suomalaisten sopeutumisessa on jotain perin lakeijamaista, sinisilmäistä ja uskonvarmaa. Meillä yhteiskunnallinen keskustelu on jotain ehdotonta, ne jotka epäilevät kulloistakin kulttuurihegemoniaa, leimataan kehityskyvyttömiksi ja yhteisen hyvän vastustajiksi. Suomessa eliittiluokan ajattelu perustuu yhä tyhmän kansan teoriaan; tavallisella suomalaisella ei ole kykyä nähdä kehityksen välttämättömyyttä eikä sen vuoksi oikeutta puolustaa sitä vakiintunutta elämänmuotoa tai ympäristöä, jonka he ovat kokeneet hallitsevansa.
Kansallisuuksien hiipuminen
Itsenäinen Suomi oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisten suuri unelma. Isänmaan historiasta tiedämme, että kansallisen heräämisen ajan suomalaista eliittiä innosti suomen kieli, kansallinen taide; isänmaa koti ja uskonto. Ne olivat kaikkialla esillä, juhlapuheista olutmainoksiin. Silloin suomalaisuus oli jotain omaehtoista, aineellisesti ja henkisesti itsenäistä.
Viime vuosisadan alussa isänmaan vihollisina pidettiin niitä, jotka näkivät Suomella olevan kehitysmahdollisuuksia vain osana tsaari-Venäjän suurta kansojen liittoa. Silloisten unionistien mielestä ilman yhteyttä äiti Venäjään Suomea ei kansakuntana olisi olemassakaan. Venäjä raivasi Suomen kansalle tien historialliseen olemassaoloon ja vain Venäjän kotkan siipien suojassa maa on voinut kasvaa, saada oman kirjallisuutensa ja kulttuurinsa. Suomen nuorisolle oli opetettava sitä kieltä, jota he todellisuudessa tarvitsivat. Isänmaallinen suomalainen halveksi syvästi tuon ajan unionistejä, heidän sukupolviensa suuri teksti kirjoitettiin itsenäisyyden kuusen muistolaattaan kymmenes toukokuuta 1917 "muistoksi päivälle, jolloin eduskunta mursi kansaltaan orjan ikeen virittäen sille vapauden soihdun". Nykyinen sukupolvi tuntee vain sen kapakan tai diskon, jonka nurkalla isänmaan kuusi seisoo.
Meidän aikamme Suomen taloudellisen, poliittisen ja sivistyksellisen eliitin mielestä Suomi ei voi kansakuntana selviytyä ilman ulkopuolista valtioliittoa, se ei voi jäädä yksin, se ei voi selvitä UMU:n, WEU:n, NATO:n ulkopuolella. Äiti Venäjän tilalla on vain uusi isänmaa, Euroopan unioni. Vain EU:n siipien suojassa maa voi "kehittyä", "vaikuttaa" tulevaisuuteensa ja elää "yhteisessä uskossa", niin kuin sortoajan venäläistäjät vakuuttivat. Eurooppa antaa nyt Suomen kansalle osuuden "ikivanhasta yhteisestä omaisuudestaan", historiastaan, vain EU voi antaa Suomelle tulevaisuuden. Isänmaan puolueet ovat lakanneet hulmuttamasta siniristilippua ja vaihtaneet sen uuteen.
Ulkomaiset oraakkelit
Suomalaiseen yhteiskuntaan vaikutetaan tehokkaimmin ulkomaalaisilla auktoriteetilla. Vuonna 1858 kutsuttiin Suomeen Saksin kuninkaanvallan ylimetsäneuvos ja vapaaherra Edmund von Berg tarkastamaan maan metsien tila, tai oikeastaan vain valtionmetsien tila, ja tekemään siitä selvitys Suomen senaatille. Hänen tutkimusmatkansa kesti vähän toista kuukautta. Ruotsinkielisten metsäviranomaisten toimesta hänet kuljetettiin vaunuissa Suomen halki Lappiin, jossa hänelle näytettiin oikeita saamelaisia, ja sitten itärajaa takaisin, ehtipä hän vierailla Valamon luostarissakin. Sen jälkeen ylimetsäneuvos kirjoitti selvityksen, kuinka kaskiviljely ja tervanpoltto olivat tuhonneet Suomen metsät. Suomen kansantalous voitiin pelastaa kieltämällä kaskiviljely ja poistamalla kaikki sahatavarateollisuutta koskevat rajoitukset. Lyhyesti sanoen Suomen metsät oli avattava kansainvälisille markkinavoimille ja maahan tuli perustaa metsähallitus, joka vastaisi metsien hoidosta ja hyväksi käytöstä.
Saksalaisen ylimetsänhoitajan kertomus oli ensimmäinen EY-raportti ja Suomen senaatti toimi sen mukaan. Näin syntyi metsätalouden teknosysteemi, joka vähitellen otti haltuunsa suomalaisen metsän: puut, siemenet, taimet, soiden ojituksen ja hakkuutekniikan, ja sopeutti kaiken omaan teknoympäristöönsä, kansainvälisen paperiteollisuuden vaatimuksiin. Samalla tavoin teknosysteemit ovat ottaneet hallintaansa muunkin paikallistalouden, maanviljelyn, ympäristön rakentamisen, kaikki suomalaisten elämänalueet.
Mielipiteitten manipulointi
Ulkomaisten oraakkeleiden hyväksikäyttö huipentui ennen EU:hun liittymisestä käytyä kansanäänestystä, niin kuin varmaan vielä muistetaan. Suomeen tuotettiin jatkuvasti ulkomaisten tutkimuslaitosten raportteja ja kutsuttiin EU:n konsultteja, joiden sanoma oli, ettei Suomi voi jäädä EU:n ulkopuolelle, ja yleisestikin että Suomen on avattava kansallinen taloutensa globaaleille markkinavoimille. Poliittinen eliitti turvautui häikäilemättömästi myös idän pelkoon kirjoittamalla Venäjän sotilaallisesta uhasta ja Suomeen marssitettiin äärinationalistisia venäläispoliitikkoja, jotka puhuivat tsaarinajan valtioyhteydestä ja antoivat ymmärtää, että Venäjällä on paljon voimia, jotka haluavat liittää Suomen uudelleen idän yhteyteen. Erilaisilla uhkakuvilla nöyryytettiin demokratia polvilleen, kuten Leif Salmén on kirjoittanut (Helsingin Sanomat 11.1.1997).
Euroopan unionissa Suomen taloudellinen ja poliittinen päätöksenteko ja vähitellen maan infrastruktuuri on siirtynyt ylikansallisiin järjestelmiin, eri alojen teknosysteemeihin, joiden sisäinen kulttuuri yhtenäistyy ja keskittyy. Euroopan unioni, tai tuleva Euroopan yhdysvallat on jo valtakeskus, joka määrää suomalaisten arjen, sen mikä on suomalaisuudessa todellista. Suomessa EU on ikään kuin yhteisen eurooppalaisen hyvän auktoriteetti, joka kykenee suojelemaan Suomen metsät, pitämään yllä maataloustuotannon, poistamaan työttömyyden. Näin kulttuurihegemonia on jo siirtynyt EU:hun eikä Suomessa voi enää tapahtua edistyksellistä ilman tulevan mannervaltion päätöksiä.
Ulkomaisten omistajien palvelijat
Suomi on kaikkein innokkaimmin vapauttanut markkinansa, pääomansa, yksityistänyt valtion omaisuuden niin kuin Maailman valuuttarahasto ja Maailmanpankki ovat vaatineet. Juuri ilmestyneen Suomen Akatemian tutkimuksen mukaan se oli yksi viime vuosikymmenen suuren laman syistä, ja kehitystä täydensi suomalaisen eliitin omaksuma kova talouspolitiikka, työntekijöiden irtisanominen, kansainvälisen liberaalikapitalismin sokea matkiminen. Me voimme nyt innokkaasti palvella ulkomaista omistusta, tehdä työtä ulkomaiselle pääomalle. Aikoinaan puhuttiin, kuinka punapääoma katosi maailman turuille, nyt on vuorossa Suomen valtion kansallisomaisuus, kaikkien suomalaisten aineellinen perintö, mutta meillehän on jo opetettu, ettemme sitä tarvitsekaan, koska maailma on vain virtuaalista.
Lakeijoiden kulttuuriperintö
Täällä Suomalaisuuden liitossa on jaettu uusintapainosta Olavi Linnuksen kirjasta "'Suomenruotsalaisen' sivistyneistön ruotsalaisuus" (1935), jossa on mm. selvitetty, että Suomen ruotsalaisiksi itseään nimittävistä suvuista vain noin viidesosa on alkuperältään Ruotsista. Lähes puolet heistä on juuriltaan suomalaisia ja kolmasosa muualta Euroopasta, lähinnä Saksasta; aatelistosta noin puolet on muualta tulleita kolonialisteja. Virkamiehiksi, silloiseen meritokratiaan päästyään suomalaiset muuttivat kielensä, nimensä ja ilmeisesti siis kulttuuri-identiteettinsäkin. Kirjoitin joskus, että itse asiassa suomalainen eliitti on aina ollut ulkopuolista, ulkomaista tai halunnut palvella ulkopuolisia isäntiä. Se on ollut Suomen kansalle vierasta ja vieraskielistä tai halunnut vaihtaa kielensä ja kulttuurinsa. Ennen suomalaiselle eliitille riitti ruotsalaisuus tai ura Venäjän hovissa, tänä päivänä siihen tarvitaan eurokoulutus ja häikäilemätön kyvykkyys nousta maailmanluokkaan.
Ennen Euroopan Unionin vaaleja suomalainen sivistyneistö nousi todistamaan, ettei yhteisö uhkaa maamme kansallista kulttuuria. Suomessa tullaan aina kirjoittamaan suomeksi, suomalainen yliopisto on maamme kansallisen tieteen keskus, suomalainen taide- ja musiikkielämä on syvästi kansallista. Suomalaisen taiteen tai rokkimusiikin kansallisuudesta en tiedä, puhun vain yliopistosta siinä Aleksanterin torin laidalla. Yliopistot ovat kansainvälisen kehitysuskon luostareita ja tieteen teknosysteemi on jo globaali järjestelmä, jos mikä, eikä yliopiston opettaja ole enää kansallisen sivistyksen rakentaja, ei edes humanisti. Kansallista tulosvastuun mittaria ei ole olemassakaan. Menestyvä suomalainen tutkija ei julkaise mitään suomeksi, oppilastyöt ja muutaman vuosikymmenen kuluttua kaikki luennotkin ovat muuttuneet englanninkielisiksi. Tutkijat niin kuin opiskelijatkin kiertelevät eri maiden yliopistoissa, omassa globaalissa teknosysteemissään ja kohtaavat kaikkialla oman kulttuurinsa jäseniä, joilla on yhteiset intressit, yhteinen diskurssi ja yhteiset sitaatit.
Yliopiston tehtävä on tuottaa euromaistereita ja eurotohtoreita, joiden merkitykset, symbolit ja oikean mentaliteetin määrittelee heidän kansainvälinen teknosysteeminsä. Ja saattaapa olla, että tulevaisuudessa yliopistorakennusta vastapäätä tekee työtä virkamieskunta, jonka todellisia pääkieliä ovat englanti ja ranska. Tuon älymystön piiristä nousee ennen pitkää vaatimus, että pakkosuomi on kouluista lopetettava ja nuorisolle annettava pienestä pitäen opetusta niillä kielillä, joita he todellisessa arjessa tarvitsevat. Nuorisolta ei saa riistää heidän tulevaisuuttaan. Suunnilleen näin siis kirjoitin 1996.
Tällainen aika on jo koittanut. Länsimaista ajattelua hallitsee yhä pienempi ranskalais-angloamerikkalainen tieteen kulttipiiri, joka määrää, mitä kulloinkin tutkitaan, mitkä ovat oikeat paradigmat, teoriat ja mitä ajatuksia kuuluu oikeassa tieteellisessä keskustelussa olla. Yliopistojen, kaikkien tieteiden teknosysteemeissä on käynnissä sisäisen yhdentymisen prosessi, jossa globaali matkiminen tuottaa yhä yhdenmukaisemman ja keskittyneemmän sivistyksen. Suomalainen tutkija voi saada kansainvälistä arvostusta vain siirtymällä ulkomaille, oman kulttuurinsa keskukseen. Länsimaissa tiedettä tehdään ikään kuin muualla maailmassa, Atlantin imperiumin ulkopuolella ei olisi ollenkaan ajattelevia tutkijoita, ajattelevia ihmisiä.
Ulkopuoliset auktoriteetit, angloamerikkalainen kulttuuri hallitsee Suomen katukuvaa, TV-ohjelmia, internettiä, kuperuniversumia. Suomalainen uskoo englanninkielisiä mainoksia, valitsee kansainvälisiä nimiä liikeyrityksille, omalle veneelleen, koiralleen ja ilmeisesti kohta kesämökilleenkin. Suomessa on suurta matkia amerikkalaista tajuntateollisuutta, harrastaa villinlännen sankarielämää, akuankkakirjallisuutta, se on meillä nuorten kulttuuriperintöä.
Voiko kansallisvaltiota pitää yllä väkisin
Tulevaisuuteen sopeutuneet tutkijat ovat jo ryhtyneet kritikoimaan kansallisvaltiota ikään kuin kehityksen jarruna, menneisyyden jäänteenä. Kansallisvaltio riisti ja kahlitsi yksilöä, holhosi, kontrolloi, rakensi tehottomia kansallisia instituutioita ja tukahdutti yksityisen yritteliäisyyden, luovan vapauden... Pystytti keskitysleirit. Kansallisvaltiosta on kulttuuriantropologi B. Andersonin sanoin ruvettu puhumaan "kuvitteellisena yhteisönä", ikään kuin aikansa eliittiluokan illuusiona, jota todellisuudessa ei ole ollut olemassakaan. Niinhän se olikin. Jokainen kansallisromantikko tiesi sen paremmin kuin jälkiviisaat tutkijat. Mutta samalla tavalla myös Euroopan unioni on kuviteltu yhteisö, joka on syntyy aikansa eliitin illuusioista, kuvitelmista saada haltuunsa uuden mannervaltion uudet resurssit ja vallan välineet. Eivätkä ristiriidat ja sodat varmaankaan lopu, vaikka kansallisvaltiot häviäisivät. Tulevaisuuden yhteenotot käydään maanosavaltioiden välillä.
Sopeutuminen EU:n liittovaltioon
Euroopan unionia muodostettaessa kammoksuttiin sanaa liittovaltio. Nyt poliittinen eliitti on jo hyväksynyt itsestään selvänä ajatuksen, että EU:sta muodostuu liittovaltio. Suomen taloutta ohjaavat keskittyvät ja globaalistuvat markkinavoimat, niin kuin hyvin tiedämme, eivätkä ne tule ylläpitämään Suomen nykyistä neljän kerroksen virkamieskoneistoa. Ja niin kuin voidaan odottaa, juuri Suomessa ajetaan epäröimättä alas paikallishallintoa, maalaiskuntia, läänejä, ja katsotaan sivusta, kun asutus keskittyy muutamaan metropoliin. Kun valtiokulttuurien, ennen kaikkea kun kansallisen hyvinvointivaltion aika päättyy, menettää nykyinen parlamentarismi merkityksensä. Eikä tulevan osavaltion kansallista itsenäisyyttä voida säilyttää rakentamalla yhä mahtavampia kulisseja, eduskunnan lisärakennuksia, mäntyniemiä, pystyttämällä kulttipatsaita ja tuottamalla oman historian myyttejä.
Suomen tulisi ajoissa sopeutua tulevaisuuteensa ja keskustella siitä, mitä osavaltion asema tarkoittaa? Mikä on eduskunnan ja parlamenttivaalien merkitys? Kuinka suuri on jonkun vastaavankokoisen USA:n tai Saksan osavaltion parlamentti ja hallitus, kuinka usein ne kokoontuvat ja mikä on niiden päätösvallan alue? Osavaltiona Suomi tuskin tarvitsee ulkoministeriötä ja omia ulkomaan edustustoja, ja muutenkin voidaan tulevaisuudessa kysyä, riittääkö Suomea johtamaan EU:n kuvernööri. Miksi me tarvitsisimme nykyisenkaltaista eduskuntaa sopeuttamaan maata EU:n kehityslinjoihin, direktiiveihin ja päätöksiin, jotka Brysselin virkamieskoneisto on jo tehnyt? Ja mikä todellinen merkitys on suomen kielellä mannervaltion rakenteissa, globaalissa todellisuudessa, tai internetissä? Kuinka kauan etnisyys tai kansallisuus yhdistää tulevaisuudessa meitä suomalaisia? Merkitseekö kansallisuus tulevaisuudessa jotain, vai hiipuuko se tarpeettomana kansainvälisessä työelämässä. Ei todellisuutta voi muuttaa puhumalla että meillä monta identiteettiä tai että suomalaisuus on meissä primordiaalisesti ikään kuin geeniperintö.
Joidenkin käsitysten mukaan maailmassa säilyvät vain taloudellisesti menestyneet kansat, siis ne jotka ehtivät sopeutua markkinavoimien sanelemiin muutoksiin. Nykyisin näyttävät häviävän köyhät paikalliskulttuurit, köyhät kansat, tai toisin päin, suomalais-ugrilaisistakin jäävät jäljelle vain ns. kehityskykyisimmät, suomalaiset ja virolaiset, jotka ovat kyenneet vastaamaan markkinavoimien haasteisiin. Modernisaatio, taloudellinen ja kulttuurinen kansainvälistyminen, tieteellistekninen kehittyneisyys pelastaa pienet valtiot.
Kuinka nöyriä suomalaisten pitää olla?
Totteleva suomalainen. Suomalaisuus on sitä, että suomalainen tottelee organisaatioita, haluaa ylläpitää kulttuurista järjestystä, täsmällisyyttä. Suomessa kaikki toimii tehokkaasti aikataulun ja suunnitelmien mukaan. Siinä on tavisodan ihme. Mutta sillä on toinen puolensa. Suomalaiset ovat sisäistäneet itseensä viimeisen kehityksen. Meillä taloudellista ja teknistä valtaa ovat huipputekniikan ihmeet, vieras ulkopuolinen tieto, taito ja sivistys. Valtansa säilyttääkseen suomalainen eliitti matkii kritiikittömästi ulkomaalaista, saneeraa, modernisoi, täyttää EU:n vaatimukset. Suomalaiset ovat jo saneeranneet kuntakeskuksensa ja kylämiljöönsä. Suuria suomalaisia, eurohistorian suurmiehiä, ovat nyt ne, jotka kykenevät integroimaan, fuusioimaan, harmonisoimaan ja tiivistämään Suomen osaksi mannervaltiota. Suomi on maailman keskittynein meritokratia, joka juoksee ja ilmeisesti organisoi lopulta itsensä pois maailmankartalta. Jokainen menestyvä meritokraatti ja europoliitikko on oppinut uuden postkansallisen kielen. Mehän elämme postkolonialistisessa, postmodernissa, posthistoriallisessa, postvaltiollisessa ajassa.
Matti Sarmela
Professori
|