Minä en tiedä mitään sen koomisempaa näkyä kuin suomalainen kansakoululapsi lausumassa luokan edessä »Ven Tuuvaa» tahi suomalainen ylioppilas sortovuosina levittämässä Karjalan sydänmaille ­- Kalevalan-laulajien kyliin Stoolin tarinoita. Siten ei kasvateta mitään kansallishenkeä. Siten kasvaa juuri se väärä, teeskennelty, ontto ja itseihannoiva henki, joka jo nyt on epämiellyttävimpiä piirteitä meidän nuoressa suomalaisessa kulttuurissamme.

Runeberg oli tietysti aikansa lapsi, kuten kaikki. Hänen runoutensa heijastelee sitä kansallishenkeä joka vallitsi maamme pienessä sivistyneessä piirissä viime vuosisadan keskivaiheilla. Tuo piiri, kieleltään ruotsalainen, mieleltään suomalainen, katsoi kaukaa ja jotenkin romanttisilla herrassilmillä Suomen sorrettua suomalais-ugrilaista kansanainesta, joka sen mielestä oli kaunis ja esimerkiksi kelpaava, nöyrä, hiljainen, lainkuuliainen, jumalaapelkääväinen, hiukan tyhmänsekainen, mutta hyväsydäminen ja hidas vihaan. Eikä tämä kansa ollut myöskään vailla mainehikasta menneisyyttä. Sen verta olivat juoneet »Puola, Lützi, Leipzigin ja Narvan multa», sekin oli ollut mukana Ruotsin suuruutta rakentamassa, sillekin oli tuleva jokin lehti Ruotsin suurten kuninkaitten leikkaamista laakereista. Sillä tuo piiri oli vielä liian lähellä Ruotsia ja ruotsalaista kulttuuria voidakseen olla sen kanssa samoilla aseilla - ja ennakkoluuloilla - kilpailematta.

Minä luulen että me nykyään elävät tämän saman suomalais-ugrilaisen heimon lapset annamme jotakuinkin palttua sekä Narvan mullalle että Lützin kukkuloille. Me tiedämme varsin hyvin, että meillä ei ole mitään sotamainehikasta menneisyyttä. Me tiedämme myös, mitä laatua nuo Ruotsin aikaiset sodat olivat ja mitä surullista osaa meidän omat esi-isämme siellä näyttelivät. Suomen kansa ei astunut niihin kuin paraatiin. Se vietiin sinne niin kuin karja teuraspenkkiin, ja jos se siellä joitakin »urhotöitä» teki - hakkasi poikki enemmän tahi vähemmän päitä -, niin ei se ainakaan kansana tiennyt niitä tehneensä eikä tekevänsä. Sota oli aina synkkä onnettomuus suomalaiselle. Runeberg on tehnyt siitä loisteliaan turnausleikin.

Ja sitten erityisesti meidän viimeinen sotamme Venäjän kanssa! Pian on sata vuotta kulunut siitä. Pian tullaan kaiketi sitäkin muistoa kansallisilla juhlamenoilla kunnioittamaan. - Jos me välttämättä tahdomme jotakin juhlia, niin juhlikaamme sitten Porvoon valtiopäiviä. Siinä on todella jotakin juhlimista.

Mutta itse sota! Me tiedämme hyvin kyllä, että se oli paljon vähemmän kaunis ja kunniakas kuin miksi Runeberg on sen kuvannut, mutta vaikka se olisikin ollut sellainen, ei ainakaan Suomen nousevalla suomalaisella kansalla ole vähintäkään syytä sitä muulla kuin syvällä murheella ajatella. Ruotsalaiset kenraalit, ruotsalaiset päälliköt, ruotsalaiset liput, ruotsalainen sota! Se oli sotaa valloitetusta maasta, sotaa kahden vieraan vallan välillä. Ei mitään pyhää sotaa, ei mitään kansallista taistelua olemassaolosta. Suomen kansalla ei ollut siinä muuta tehtävää kuin olla - tykinruokana.

Siinä suhteessa puhuvat Vänrikki Stoolin tarinat meille veristä totuutta. Missä suomalainen kansanaines psykologiasta ja puvustosta päättäen - »ryysyvaattehissa.» - siinä esiintyy, on se vain tummana taustana sille säteilevälle sankarikunnialle jolla Runeberg ruotsalaisia kenraalejaan seppelöi. Ja tämän pitäisi olla meidän kansallisia kulmakiviämme! Kenties se voi olla ennen, mutta ei enää. Jo entisyytenä on se meille nöyryyttävä.

Tunnen tulevani liian kerettiläiseksi. Paras on sen tähden, etten tällä kertaa jatka enempää, sillä voisin helposti erehtyä sanomaan asioita, jotka vielä ovat meidän yleisen mielipiteemme edessä yksinomaan kivitettäviä.

Se on ohitse jälleen. On juhlittu, on juhlavalaistu. On kuultu ylioppilaslaulua, on nähty »Vänrikki Stoolin tarinain» kuvaelmia. On soitettu Porin marssia, on laulettu Maamme-laulua. On isänmaallisesti innostuttu.

Puhuakseni nyt aivan rehellisesti ja subjektiivisesti: tuo kaikki on tehnyt minuun sen vaikutuksen kuin olisi tanssittu hautajaisissa. Se ei ole enää totta tuo kaikki. Se oli kenties totuus aikanaan. Nyt se on valhetta. Me emme usko siihen enää. Me emme usko Pilven veikkoon, Porin marssiin, Sotilaspoikaan tahi Maamme-lauluun. Ne olivat menneen ajan ihanteita. Meidän täytyy kääntää silmämme eteenpäin. Pois Sven Tuuvasta, pois Adlercreutzistä, pois Torpan tytöstä ja Kuolevasta soturista. Kenties ne kerran olivat omiaan todellista isänmaallista innostusta herättämään. Nyt ne vaan ylläpitävät sitä valekansallisuutta, sitä vale-isänmaallisuutta, sitä rummunpäristävää humpuukia, joka täällä joka taholla kohtaa korviamme.

Ne ovat valhetta nuo »Lurjuksen» veriset vaatteet meille. Ne ovat veristä valhetta nuo luutnantti Zidénin huikeat hurraa-huudot meille. Kenties ne ovat kaunista valhetta, mutta se ei auta asiaa. Niiden täytyy pois, jos mieli kansallisen totuuden taas astua askeleensa eteenpäin.

Myöskin minä olin Suomen Kansallisteatterissa. Myöskin minä näin nuoret ylioppilaat hännystakeissaan, kuulin Maamme-laulut, näin sotakuvaelmat ja ajattelin: mennyt vuosisata kummittelee. Mutta kuolleet eivät saa kummitella siellä, missä aika menee myrskyaskelilla eteenpäin. Mennyt vuosisata ei saa olla uuden räätälinä. Meidän isänmaanrakkautemme on pukeuduttava nykyisen ajan aatteiden mukaisesti. Tämä on operettia, tämä on leikkisotaa, tämä on äkseerausta tinasotamiehillä. Mutta mikään kansa ei kauan rankaisematta äkseeraa tinasotamiehillä. Siitä seuraa surullinen loppu, niin kuin aina itsensä pettämisestä.

Ja tällaisena päivänä tunnen minä aina kaikkien kansanvaltaisten vaistojen heräävän itsessäni. Ja minä ajattelin Suomen Kansallisteatterista palatessani: tämä on yläluokan huvia. Tämä ei liikuta Suomen kansan suurta enemmistöä niin nimeksikään. Tämä on herraskomeutta. Tämä ei ole mikään kansallisjuhla. Tämä ei yhdistä, vaan erottaa. Tämä on juhla herrasväkeä varten. Tälle pohjalle ei ikinä uutta, lujempaa, eheämpää ja rehellisempää suomalaista kansallishenkeä rakenneta.

Harvoin, jos koskaan, olen tuntenut niin selvästi minkä kuilun partaalla me oikeastaan vaellamme. Eikö meillä ole yhtään muistoa, joka samalla olisi tie tulevaisuuteen? Eikö yhtään tapausta, jota me kaikki voisimme viettää hyvällä omallatunnolla, yhtään päivää, jonka kaikki kansa tuntisi omakseen ja joka sopisi meidän kansalliseksi juhlapäiväksemme.

On yksi: se päivä, jolloin Suomi suurlakon kautta sai takaisin perustuslaillisen hallitusmuotonsa.