Matti Ahdeoja

Varjoja kansanvallan yllä Alueelliseen itsehallintoon

Aatelisnimet Suomen suku Suomen historia Nimistöntutkimus

Suomen perustuslain mukaan valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. Sananvapaudesta taas säädetään, että jokaisella on sananvapaus ja että sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.
Millä tavalla ja missä määrin sananvapaus sitten toteutuu käytännössä? Perustuslain mukaan kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Yksilön oikeutta tulisikin mielestäni tässä yhteydessä erityisesti korostaa. Sananvapaus on demokratian peruspilari. Ilman sananvapautta ei voi olla kansanvaltaista järjestelmää yhteiskunnassa. Valitettavasti tasavalta ja kansanvalta ilmaisut hämärtyivät sen jälkeen kun autoritäärisesti hallituista sosialistivaltioista käytettiin nimeä kansantasavalta. Kansanvalta sai merkitykseensä hämärän käsitteen massasta, jota poliittiset puolueet ja media manipuloivat ja ohjaavat. Suomessakin saatettiin vaalien yhteydessä puhua "vaalikarjasta".

Mielestäni aidossa kansanvallassa tulisi arvostaa nimenomaan yksilöä ja rohkaista häntä itsenäisten ja omaehtoisten mielipiteidensä vapaaseen ilmaisemiseen ja mahdollistaa myös hänen näkemystensä julkistamisen tiedotusvälineissä.
Saattaisi olla hyvinkin perusteltua puhua kansanvallan sijasta kansalaisten vallasta. Kansalaisten käytännön mahdollisuudet sananvapauden käyttöön ovat monin tavoin rajatut joko todellisista tai kuvitelluista syistä. Ympäristön paine ja menestyminen työelämässä muodostavat monille jo suuren esteen. Yksityisellä kansalaisella on toisinaan vaikeuksia joskus jopa mahdotonta saada asianmukaista kirjoitustaan julkaistuksi etenkään valtakunnallisessa suuressa sanomalehdessä. Jos kirjoitus ei sovi lehden poliittiseen tai liiketaloudelliseen linjaukseen ei kirjoituksella ole mitään mahdollisuutta tulla julkaistuksi lehden palstoilla. Vapaa tiedonvälitys ja tavallisten ihmisten tuntojen kuvaaminen joutuvat tuolloin väistymään lehden taloudellisten etujen tieltä eikä sananvapaus silloin toteudu.
Yksityinen kansalainen saa mielipiteensä parhaiten esille paikallislehdissä sekä alue- ja maakuntalehdissä. Sähköinen media tuntuu olevan vielä vuosikymmenten takaisten ideologioiden rasittama.

Monia tiedotusvälineitä Suomessa näyttää vaivaavan merkillinen ja käsittämätön pelko kertoa avoimesti tosiasioista Suomen virallisten kielten, suomen- ja ruotsinkielen kielisuhteista. Suomalainen media ei halua tunnustaa tämän päivän todellisuutta. Pakkoruotsista on tehty useita mielipidekyselyjä, joissa kaikissa noin 70 % suomalaisista vastustaa pakkoruotsia. Tämän tiedon julkistaminen mediassa näyttää tuottavan suuria vaikeuksia. Suomalaisista noin 95 % on suomenkielisiä ja vain pieni vähemmistö eli noin 5 % ruotsinkielisiä. Mikä on tämän tabun taustalla? Miksi todellisuuden tiedottaminen on vaikeaa? Taustalla saattaa olla siirtomaille tyypillinen pitkän sortoajan ja nöyryytyksen jälkimainingit. Suomen vapautumisesta Ruotsin siirtomaavallasta on kulunut kuitenkin jo pian 200 vuotta. Näin pitkän ajan kuluttua on voitava tarkastella kielisuhteita kiihkottomasti yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon pohjalta ja tuotava rehellisesti julkisuuteen epäkohdat kuten ruotsinkielen pakkosyöttäminen suomenkielisille, ruotsinkielisten kohtuuttomat kielikiintiöt koulutuksen eri tasoilla sekä uuden kielilain ja ruotsalaisen Suomen kansankäräjistä annetun lain suomenkielistä valtaväestöä rasittavat säännökset. Näiden lakien valmistelussa löytyy jo paljon arvostelemisen aihetta ja lakien täytäntöönpanon kustannukset ovat jääneet selvittämättä.

Suomen poliittisessa ilmapiirissä on aistittavissa paikalleen juuttumista ja tunkkaisuutta. Ns. konsensuspolitiikka on johtanut siihen, että Suomessa ei kyetä mihinkään välttämättömiin suuriin uudistuksiin ja linjanvetoihin. Näitä uudistustarpeita löytyy mm. alueellisen itsehallinnon aikaansaamisessa, kielisuhteiden järjestämisessä eurooppalaiselle tasolle sekä työttömyyden vähentämisessä.

Konsensuspolitiikka on siinä muodossa kuin Suomessa sitä on toteutettu demokratian toteutumista haittaavaa ja parlamentaariseen järjestelmään huonosti sopivaa. Sellaiset hallitukset, joissa on puolueita laidasta laitaan ja RKP vielä joka hallituksessa eräänlaisena portinvartijana, eivät kykene mihinkään maan kannalta merkittäviin suuriin linjauksiin. Suomessa olisi päästävä ns. kaksipuoluejärjestelmään. Kielisuhteiden järjestämiseksi eurooppalaiselle tasolle on perustuslain kielipykälä ja kielilain säännökset muutettava siten, että ruotsin kielestä tulee alueellinen vähemmistökieli.

Pääsivulle   Suomen Mieli   Ylös

Mitä kuuluu suomenkieliselle kirjallisuudelle tänään, Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä 2004? Arvioni mukaan pääasiassa hyvää. Kaari Agricolan aapisesta nykyisin vuosittain julkaistavaan suomenkielisten teosten valtaisaan joukkoon on huimaava. Se antaa uskoa kielemme tulevaisuuteen. Erityisesti minua on ilahduttanut tietokirjojen rikas tarjonta, josta suurin kiitos lankeaa monien pienkustantamoitten uutteraan ja positiivisesti "hullunrohkeaan" toimintaan. Julkisen vallan olisi ehdottomasti tultava heitä vastaan nykyistä avokätisemmin. Olisikohan koko suomalaisen kirjallisuuden syntykin jäänyt näkemättä, jos kirjakielemme alkuvaiheissakin olisi tuijotettu vain arvioituihin myyntilukuihin!

Miten olisi mahdollista arvioida tilannettamme tarkemmin? Hyvä lähtökohta voisi jälleen olla paljon käytetty vertailu ikuiseen kilpakumppaniimme Ruotsiin. Kuinka paljon enemmän julkaistaan vuosittain Ruotsissa ruotsinkielisiä tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta verrattuna Suomessa julkaistuihin kirjoihin? Keskusteluissa asiantuntijoitten kanssa en ole saanut tarkkoja arviota asiasta, mutta yleislinja on hahmotettavissa aika hyvin sekä heidän lausuntojensa että omien kokemusteni pohjalta.

Yleisesti voi sanoa, että sekä suomalaiset että ruotsalaiset ovat yhtä innokkaita lukemaan ja hankkimaan itselleen kirjoja. Kirjat ja kirjakaappi kuuluvat Pohjoismaissa kodin luonnolliseen varustukseen; olemme siinä maailmassa kärkeä. On toki tunnustettava, että ruotsalaisella on käytettävissään laajempi valikoima omakielisiä kirjoja sekä kirjakaupoissa että kirjastoissa, kuin mihin me vielä pystymme. Ero on kuitenkin näyttänyt supistuvan, eikä ruotsinkielinen ole enää tässä ratkaisevasti paremmassa asemassa.

Asia havainnollistuu esimerkiksi tutustuessa Helsingin ja Tukholman suurten kirjakauppojen ja antikvariaattien tarjontaan. Tietokirjallisuuden kohdalla näet aika harvoin sattuu eteen tilanne, jossa ei löydy joltakin alueelta hyvää suomenkielistä vaihtoehtoa ruotsinkieliselle kirjalle. Omalta harrastusalueeltani on käteeni sattunut vain kaksi tapausta, laaja ruotsin kielen etymologia ja kasvien tieteellisten nimien vastaava teos. Lisäksi on kaikitenkin yleisesti tunnettua, että Tukholmasta ei löydy Akateemisen tasoista kirjakauppaa. On mentävä Lontooseen saakka. Yleinen vaikutelmani on myös se, että kirjat ovat Ruotsissa kalliimpia kuin Suomessa.

Edellämainitut pienkustantamot (Terra cognita, Duodecim, Culturamed, Karisto jne.) ovat tehneet todellista kulttuurityötä toimittamalla lukijoitten käyttöön jatkuvasti hyviä tietokirjoja mitä moninaisimmilta aloilta, sekä alkuperäisinä että hyvinä käännöksinä. Esimerkiksi lääketieteen kohdalla tuntuu siltä, että medisiinarikin pärjää suomenkielisillä teoksilla hyvinkin pitkälle. Tosin hyvä englannin taito on ehdoton välttämättömyys nykyajan lääkärille.

Pääsivulle   Suomen Mieli   Ylös

Väestöliitto myönsi Elsa Enäjärvi-Haavion 5 000 euron palkinnon professori Lea Pulkkiselle. Palkinto myönnetään tunnustuksena naiselle, joka on merkittävästi osallistunut perhe- ja väestöpolitiikan kehittämiseen tai edistänyt naisen osallistumismahdollisuuksia perheen, työn tai yhteiskunnallisen toiminnan piirissä. Lea Pulkkisen palkitsemiseen vaikutti hänen perhettä ja lasten kehitystä koskeva kansainvälisestikin ainutlaatuinen tutkimustyönsä sekä lasten ja vanhemmuuden arvostusta vahvistavat julkiset puheenvuoronsa. Lea Pulkkisen asiantunteva osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja uusien käytäntöjen kehittelytyö lasten ja nuorten kasvatuksen ja perheidenvoimavarojen tukemiseksi on ollut varsin merkittävää.

Lea Pulkkinen on kritisoinut yhteiskunnan päätöksenteon politisoimista puolueiden voimasuhteiden mukaisiksi asioissa, joiden tulisi olla puoluepolitiikan ulkopuolella. Tästä on seurannut suomalaisen perhepolitiikan sekavuus. Nyt tulisikin löytyä yksimielisyys siitä, miten tuetaan lasten ja nuorten psyykkistä hyvinvointia. Hän on painottanut myös, että vanhemmuus kaipaa tukea. Sitä voidaan antaa linjakkaalla perhepolitiikalla, joka osoittaa vanhemmuuden arvostusta, sekä vanhemmuuden tietoisella tukemisella. Lea Pulkkinen on pitänyt omituisena, että tietoa arvostavassa koulutusyhteiskunnassa ei ole mitään järjestelmää, joka takaisi ihmisten tiedollisen valmentamisen vanhemmuuteen. Jos tiedolla ei olisi mitään merkitystä, niin miksi toisen lapsen hoiviinsa ottavalta vaaditaan pitkälle menevä koulutus, kysyy Pulkkinen.

Filosofian tohtori Elsa Enäjärvi-Haavio (1901-1951) oli Väestöliiton hallituksen ensimmäinen varapuheenjohtaja liiton perustamisesta 1941 lähtien kuolemaansa saakka. Hän oli myös Väestöliiton kotisisarkoulutuksen kantavia voimia. Elsa Enäjärvi toimi aktiivisesti Suomalaisuuden liitossa vuodesta 1928 vuoteen 1942. Merkittävä oli hänen aloitteensa Englanti ruotsin sijaan ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi suomalaisiin kouluihin julkaisusarjassa 'Kansallisia kysymyksiä' nro 2 (1929).

Pääsivulle   Suomen Mieli   Ylös

Maammelaulu ja Suomen kansallisrunoilija Runeberg?

Viime aikoina on käyty laajaa keskustelua kansallislaulumme vaihtamisesta Maammelaulusta Finlandia-hymniin. Televisiossa käydyn keskustelun yhteydessä suoritettiin katsojaäänestys, jossa Finlandia-hymni voitti Maammelaulun. Kansallislaulu kuuluu niihin lauluihin, joiden vaihtamiseen täytyy olla vahvat perusteet. Yksi uusi minulle ennen tuntematon peruste on Viron ja Suomen kansallislaulujen sama sävellys, joten Viron ja Suomen välisten valtiovierailujen yhteydessä ei ole kaikille selvää, kumman maan kansallislaulua kulloinkin esitetään. Tätä en pitäisi minään vakavasti otettavana muutoksen syynä. Toisena perusteena muutoksen puolesta pidetään sävellyksen tekijänä olevaa saksalaista Paciusta. On totta, että Pacius oli syntyperältään saksalainen, mutta hän kuoli Suomen kansalaisena. Tämäkään ei mielestäni ole hyvä peruste. On myös moitittu, että sävelmä on alkuperältään saksalainen juomalaulu. Tätä juomalauluasiaa olen aina ihmetellyt. Maammelaulu on hankala laulu, kun taas juomalaulujen pitäisi sujua pienessä humalassakin jouhevasti. En pidä Maammelaulusta sävellyksenä ja siksi olisin sen valmis muuttamaan.

Kolmas muutosta lisäävä tekijä on Runebergin sanoitus. Runeberg ei kirjoittanut elämänsä aikana ensimmäistäkään säettä suomen kielellä, vaan kaikki ovat käännöksiä. Näin myös Maammelaulu. Meillä on Suomessa paljon hyviä runoilijoita, mainitaan vaikkapa Eino Leino, joka seisoo vaatimattomasti Espalla Runebergin selän takana varjoisan lehmuksen alla. Miten kansallislaulumme voi olla vain käännöstyö? Eikö olisi jo aika saada alkuperäisesti suomen kielellä kirjoitettu kansallislaulu. Uskon tässä olevan pitkälti villakoiran ytimen, sillä nimenomaan RKP vastustaa kansallislaulun muuttamista. Maamme ruotsinkieliset tuntevat sen omakseen oman ruotsinkielisen runoilijansa kirjoittamana. Samalla kun muuttaisimme kansallislaulun Finlandia-hymniin, voisimme siirtää Runebergin Suomen ruotsinkielisten kansallisrunoilijaksi ja nostaa vaikkapa Eino Leino Suomen kansallisrunoilijaksi.

Viime eduskuntavaalien jälkeen eräässä iltapäivälehdessä oli asetettu yhden valitun RKP:n kansanedustajan suuhun sanat: miten suomalaiset voivat olla niin suvaitsemattomia, etteivät äänestä RKP:ta. Kuten muistetaan, RKP kärsi murskaavan tappion viime eduskuntavaaleissa, kun paikkaluku putosi 11:stä kahdeksaan. Kysymyksen viittaus suomalaisten suvaitsemattomuuteen on melkein vitsi. Oikean kysymyksen olisikin tullut kuulua: miksi suomalaiset eivät äänestä maamme suvaitsemattominta puoluetta. Mielestäni juuri RKP:n suvaitsemattomuus ja tiukka pakkoruotsin ajaminen ovat saattaneet kostautua vaalituloksessa. Tunnen lukuisia Suomen ruotsinkielisiä, jotka vastustavat pakkoruotsin opiskelua ja ovat tässä asiassa Suomalaisuuden Liiton kanssa samaa mieltä. Samalla maamme ruotsinkieliset voitaisiin vapauttaa pakkosuomen opiskelusta. Ilman suomenkielen opiskeluakin parasta suomen kieltä ryhmänä puhuvat tässä maassa maamme ruotsinkieliset, kun jätetään joskus vähän vierasperäinen aksentti pois.

Näyttää siltä, että niin kauan kuin RKP seisoo Runebergin ja pakkoruotsin takana, meillä on ruotsinkielinen kansalliskirjailija ja yhden lähes turhan kielen pakko-opiskelu. Ruotsin kielen tärkeys on puhdasta lakiteknillistä kikkailua. Kun valtion ja kuntien viroista poistetaan ruotsinkielen osaaminen, ruotsin kieli asettuu tasolle, joka vastaa maamme ruotsinkielisten osuutta koko väestöstä.

Helsingin Pakinkylässä maaliskuun 10. päivänä 2004

Pääsivulle   Suomen Mieli   Ylös

Mitä Stenbäck sitten esitti ? Hän alkaa kirjansa toteamalla, että Suomen ruotsalaisuudesta on kahdeksan myyttistä väittämää. Yksi niistä kuuluu "Jos ruotsista tulee vapaaehtoinen aine suomalaiskouluihin, niin se on kuolettava isku maan viralliselle kaksikielisyydelle" Totuus on Stenbäckin mukaan kuitenkin se, ettei pakollisuudesta luopumisen tarvitse merkitä muodollisen kaksikielisyyden loppua. Kielivaatimukset virkoihin voidaan pitää ennallaan ja todelliset kielitaidot eivät ehkä vähene.

Eräs toinen myytti kuuluu "Ruotsin kielen tulevaisuus Suomessa riippuu suomalaisen kansan enemmistön myönteisestä asenteesta vähemmistökieleen" Tämän myytin Stenbäck katsoo olevan kansanedustaja Henrik Laxin johtaman Folktingetin (Kansankäräjien) luomus. Kyseessä on todella Laxin aikaansaannos, jota Stenbäck ei kuitenkaan arvosta "takuuna" ruotsalaisuuden ylläpitämiseksi Suomessa.

Vaikka ylläoleva riittänee jo tekemään Stenbäckistä Suomalaisuuden liiton ajamien asioiden osittaisen kannattajan, niin lienee syytä nostaa Stenbäckin kirjasta esiin joitakin muita kohtia. Ensinnäkään Stenbäck ei pidä kaksikielisyydestä, jota hän pitää "aikapommina". Tämä on omituista. Eikö kaksikielisyys olekaan rikkaus yksilö- ja kansakunnan tasolla, kuten Folktinget julistaa ? Stenbäck onkin sitä mieltä, että kaksikielisyys sopii suomenkielisille, muttei ruotsinkielisille, aivan kuten Taxellin paradoksi opettaa. Toisaalta hän hylkää pakkoruotsin perusteista sen, että se on tarpeen ruotsinkielisten palveluiden ylläpitämiseksi. "Tämän asian takia ei koko kansan tarvitse oppia ruotsia" (s. 44). Vau !! Sen sijaan Stenbäck painottaa "kulttuuriperinnön" ja Ruotsin naapuruuden merkitystä ikäänkuin suomenkielisten tulisi niiden takia jatkaa elämistään "ruotsinkielisessä kielimuseossa". Eikö Ahvenanmaa riitä tähän ?

Vanhana "folkpartistina" Stenbäck suree RKP:n kannatuksen vähenemistä, mutta syyllistyy tässä ehkä liioitteluun, koska puolueen kokonaisäänimäärä ja osuus ruotsinkielisen väestön äänimäärästä ei ole ratkaisevasti alentunut. RKP:lle kuuluva vakiintunut asema maan hallituksissa ruotsinkielisten etujen vaalijana ei myöskään ole mitenkään muuttunut.

Useille ruotsinkielisillemme tyypilliseen epäisänmaalliseen tapaan Stenbäck vaatii Ruotsin lisäämään panostaan ja painostustaan ruotsalaisuuden ylläpitämiseksi Suomessa. Hän jopa lainaa Arvid Mörneä vuodelta 1918 (!). Mörne kysyi "kuinka moni Ruotsissa tietää, että ruotsalainen Suomi on 15 700 km2 ." Stenbäck näyttää unohtavan sen, että mannermaalla vain kolme kuntaa (Närpiö, Kornainen ja Luoto) on täysin ruotsinkielisiä ja useissa kaksikielisissä kunnissa on reilu suomenkielinen enemmistö. Vantaalla ruotsinkielisiä on vain 3 %, Lohjalla 4 %, Turussa 5 % ja Helsingissä 6 %. Tukholmassa suomenkielisten osuus on samaa luokka, eikä sen silti kuvitella olevan ole osa "suomalaista Ruotsia". Vanha emämaa siis janottaa edelleen Stenbäckinkin kaltaista folkpartistia.

Teoksen lopulla Stenbäck tunnustaa, että suomi on de facto eli asiallisesti maan pääkieli ja ruotsi johtava vähemmistökieli. Huomatkaa ilmaus "johtava vähemmistökieli" ja kehottaa sen mukaisiin johtopäätöksiin. Samalla hän toivoo, että ruotsinkielisen vähemmistön asema voitaisiin järjestää saman suuntaisesti kuin Ahvenanmaan asema on nykyään, joskin aika on vienyt edellytykset täysin samanlaisilta järjestelyiltä.

Uuteen kielilakiin eli "lakiin ruotsalaisuuden palauttamisesta hallintoon" ei Stenbäck juurikaan puutu. Sen sijaan hän uhraa paljon tilaa sille, miten RKP:n kannatusta voitaisiin lisätä. Ikäänkuin RKP on sama asia kuin Suomen ruotsalaisuus.

Stenbäckin kirjassa siis realismi eli paasikivimäisesti ajatellen "tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku" yhtyy omituisella tavalla utopistiseen toivomukseen nykyistä itsenäisemmästä Ruotsalaisesta Suomesta. Per Stenbäck on kuitenkin monessa tullut Suomalaisuuden Liiton kannalle nykyisessä kielikeskustelussa. Siitä hän ansaitsee kiitokset. Kokenut ruotsalaispoliitikko tietää, mitä kello on pakkoruotsin osalta lyönyt. Siitä on suomenruotsalaisuudelle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Käytännössä se tapahtuisi muuttamalla perustuslakia ja kielilakia niin, että ruotsin asema muuttuisi koko maan virallisesta kielestä alueellisesti viralliseksi vähemmistökieleksi. Tämä turvaisi Stenbäckin mielestä paremmin ruotsin kielen säilymisen kaksikielisissä rannikkokunnissa ja ehkä alentaisi ruotsin kielen arvostuksen alamäkivautia mahdollisesti vähentämällä valtaväestön keskuudessa maassamme tätä "turhaa pakkoruotsia" kohtaan tunnettavaa antipatiaa ja turhautumista. Stenbäck osoittaa siviilirohkeutta. Mutta ei mitään uutta auringon alla. Suomalaisuuden liitto kirjasi jo 1960-luvulla pitkän tähtäyksen yhteiskuntatavoitteisiinsa tähän pääsemisen. Talouselämän globalisaatio antanee vauhtia tälle. Suomalaisten kansainvälistymisen esteitä halutaan poistaa.

Pääsivulle   Suomen Mieli   Ylös

Ruotsin suomalaisista ei tunnetusti ole minkäänlaista apua suomenkielisen kulttuurin ylläpidossa, koska Ruotsin valtio suhtautuu tunnetusti hyvin nuivasti kaikkinaiseen suomalaisuuteen maassaan ja etenkin sen ylläpitoon.

Suomen ruotsalaisten turvautuminen Ruotsin apuun kirjallisen kulttuurinsa ylläpidossa näkyy ennen kaikkea siinä, että tekniseen osaamiseen, ammattitaitoon ja opiskeluun liittyvää ruotsinkielistä kirjallisuutta kustannetaan Suomessa hyvin vähän. Ruotsinkielisten osuus koko väestöstä vuosina 2001-2002 oli 5,6 %.

Ruotsinkielisten teosten osuus kaikista ilmestyneistä teoksista toipui hieman vuonna 2002 edellisen vuoden aallonpohjasta lähes sille tasolle, jolla se oli vuosina 1998-2000.

Suomessa ilmestyneissä teoksissa on mukana myös käännöskirjallisuus. Suomessa ei kuitenkaan enää kannata kääntää teoksia ruotsiksi Ruotsista tulevan kilpailun takia. Ruotsinkielisten kirjojen osuus ilmestyneistä kaunokirjallisista teoksistakin jää täten runsaaseen kolmeen prosenttiin.

Kotimaisessa kirjallisuudessa eli Suomessa kirjoitetuista kirjoista ruotsin kielen osuus onkin lohdullisempi.

Vuonna 1980 ruotsinkielisten teosten osuus kotimaisesta kaunokirjallisuudesta oli vielä 11,9 %. Ruotsinkielisen kulttuurin kysynnän nopea aleneminen näkyi 1990-luvulla myös Hufvudstadsbladetin tilauskannassa sekä Lilla Teaternin katsojaluvuissa. Nythän Lillan fuusioitui Helsingin kaupungin teatteriin.

Ruotsinkielisiä kirjoja voidaan myydä myös Ruotsiin. Suomenkielisen kirjallisuuden kysyntä voi sen sijaan tulla vain Suomesta. Tämän takia Suomen kielen ja suomenkielisen kirjallisuuden opetusta pitää tehostaa kouluissa. Ovathan tiedot oppilaiden Suomen kielen taitojen rapistumisesta huolestuttavia ei vain kirjallisuuden, vaan myös oppimisedellytysten kannalta.

Pääsivulle   Suomen Mieli   Ylös

* * *

Haminan kadettikoulu oli lähes täysin ruotsinkielinen. Harvoja suomenkielisiä kadetteja oli Kaarlo Kivekäs, joka kertoi joutuneensa 1880-luvulla toveriensa vainon kohteeksi tilattuaan Uuden Suomettaren.

Taantumuksellisten vallanpitäjien tyypilliseen tapaan suomenmielisten puolueiden ja sanomalehtien kritiikki torjuttiin aiheettomana fanatismina. Vielä Suomen itsenäistyttyäkin suomen kielen tasa-arvon vaatijoita syytettiin rettelöinnistä.

Ulkomailla oleskelleen Mannerheimin tietotoimistona hääri kenraali Harald Åkerman. Hän manasi 1922, että uuden kielilain takia "ainoat, jotka meidän nuoressa ja yleisesti ottaen alhaisella sivistystasolla olevassa upseerikunnassamme edustavat sivistystä, joutuvat jättämään armeijan".

Kadettien asenteessa suomen kielen tasa-arvopyrkimyksiin näkyy selvä yhteys svekomanian synkkään rasismiin, vaikka Screen ja Syrjö eivät siihen puutu. Ruotsinkiihkoisten mielestä suomen kieli ei nimittäin kerta kaikkiaan kelvannut sivistyskieleksi. Eihän suomalaisten mongolisukuinen rotukaan kyennyt luomaan kulttuuria niinkuin ruotsalaiset germaanit.

Mannerheimin vanavedessä Haminan kadetit pääsivät huomattaviin asemiin itsenäisen Suomen sotaväessä.

Otteita Matti Kinnusen kirja-arvostelusta Helsingin Sanomissa 6. 12. 2002 teoksesta J.E.O. Screen ja Veli- Matti Syrjö: Keisarillisen Suomen kadettikoulu 1812 - 1903 - Haminan kadetit koulussa ja maailmalla. Tammi 2003.
(J.E.O. Screen on englantilainen Suomen historian tutkija)

* * *

Aika venäläisenä suuriruhtinaskuntana oli välttämätön edellytys sille, että suomalainen kansallisvaltio ja suomenkielinen korkeakulttuuri syntyivät. Jos Suomi olisi jäänyt osaksi Ruotsin valtakuntaa, suomen kieli olisi marginalisoitunut samalla tavalla kuin esimerkiksi keltin kieli Skotlannissa. Valtiollinen kytkös Venäjään loi myös hyvät toimintaedellytykset Suomen vientiteollisuudelle ja kasvatti siten maamme kaikkien yhteiskuntaluokkien hyvinvointia.

Helsingin yliopiston ruotsinkielinen historian professori Henrik Meinander Helsingin Sanomissa 7. 12. 2003, s.D6.

* * *

Valtion menot asukasta kohti olivat vuonna 2002 koko maassa keskimäärin 5413 euroa. Kainuun maakunnassa ne olivat Manner-Suomen suurimmat eli 6763 euroa. Uudellamaalla ne olivat 5613 euroa. Eniten sai kuitenkin erityisasemansa takia Ahvenanmaa eli lähes 9000 euroa asukasta kohti. HS 18. 12. 2002

(Vertailun vuoksi mainittakoon, että jos koko maan bruttokansantuotteen tasoa asukasta vuonna 2002 kohti merkitään =100, niin Uudellamaalla se oli 138. Kainussa jäätiin lukemaan 68 sekä Etelä-Savossa 69:ään. Ahvenanmaan lukema oli sama kuin Uudellamaalla eli 138, mikä on yli kaksinkertainen Kainuuseen tai Etelä-Savoon verrattuna. HS 18. 12. 2003).

* * *

Monia raivostuttava - ja valtion tukipolitiikan kannalta opettavainen - esimerkki on Viking Linen päätös jakaa jo osakkeilleen ylimääräiset osingot, samaan aikaan kun se käsi ojossa vaatii valtiolta tukea.

* * *

Ylipäätään minkä tahansa tarpeettoman ja ylimääräisen kielen pakkosyöttö on haitallista, näin on myös pakkoruotsin kohdalla. Omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani voin sanoa sen, että paras motivaatio vieraan kielen opiskeluun ei löydy lakikirjan säädöksistä, vaan kielestä itsestään.

Saara Huhtasaari. Ruotsin kielen tuntiopettaja, Helsinki Alueuutiset 17. 1. 2004.

Pääsivulle   Suomen Mieli   Ylös